Maanantaiaamuna 23.5. alkoi jo kello kuuden jälkeen kokoontua monelta matkalta tuttua kurssimme jäsenistöä Helsingin Länsiterminaalin edustalle hyvän sään suosiessa alkavaa matkapäivää. Koko 49 kurssiveljen ja Sampo Ahton muodostama joukko oli koossa hyvissä ajoin ennen määräaikaa ja pääsi siirtymään laivaan aamiaiselle. Se olikin tarpeen, sillä lähtö oli ollut hyvin aikainen miltei kaikilla. Tallink Siljan MS Star kulutti matkaan vain kaksi tuntia ja päästessämme ulos laivasta oli Vihdin Liikenteen Bussi jo valmiina Ottamaan meidät kyytiin ja lähtemään kohti Narvaa.

Ajettaessa kohti Muuksin linnanmäkeä Sampo Ahto kertoi Viron itsenäistymisen alkamisesta ja suomalaisten vapaaehtoisten osallistumisesta Viron vapaussotaan.

Vuoden 1918 lopulla saksalaiset, jotka olivat valloittaneet Viron venäläisiltä, joutuivat länsirintamalla kokemiensa tappioiden takia vetäytymään Virosta ja tilalle oli tulossa Venäjältä Leninin kommunistijoukkoja. Viroon piti nopeasti luoda oma armeija ja se oli vähintään yhtä improvisoitua toimintaa kuin Suomen armeijan luominen kapinan alkaessa. Virossa saatiin kokoon 7.000 miestä vuoden 1918 loppuun mennessä, mikä oli täysin riittämätön määrä ja punaiset olivat -18/-19 vaihteen tienoilla enää 30 kilometrin päässä Tallinnasta. Punaiset olivat vallanneet tärkeän Rakveren kaupungin, Tallinnakin oli vakavasti uhattuna. Tällöin käännyttiin Suomen puoleen avun saamiseksi. Suomessa oli heti halukkuutta avustamiseen, mutta Suomi oli sotatilassa Neuvostovenäjän kanssa ja armeijamme oli itärajalla eikä irrottaminen ollut mahdollista. Tällöin alettiin koota vapaaehtoisia ja innostus asiaan oli niin suurta, että määrää piti jopa rajoittaa.

Tänne saatiin kaksi joukkoa – ensimmäinen jo vuosien 1918 ja -19 vaihteessa ja se joukko toimi juuri täällä. Pari viikkoa myöhemmin tuli toinen joukko, joka sai nimen Pohjan Pojat. Sen komentajana toimi virolaissyntyinen eversti Kalm ja tämä joukko on aika tunnettu. Tässä Narvan suunnassa ollut joukko ei ollut Pohjan Poikia vaan erillinen joukko nimeltään Ensimmäinen suomalainen vapaajoukko. Tästä ei yleensä juuri tiedetä. Muuksin linnanmäellä on heille omistettu muistokivi. Pohjan Pojat lähtivät kohti etelää Valgan kaupungin suuntaan ja tämä joukko suoraan Itään komentajanaan ruotsalainen majuri Ekström. Hän oli osallistunut jo Suomen vapaussotaan ja saavuttanut siinä majurin arvon.

Ruotsin armeijassa hänellä oli kersantin arvo ja seikkailija kun oli, niin hän oli ollut Persiankin armeijassa luutnanttina. Aikanaan hän sai Viron armeijassa everstin arvon. Hän inhosi bolshevikkeja, joten motivaatiota punaisia vastaan taistelemiseen oli. Tämän joukon vahvuus oli hiukan alle 1500 miestä. Yhteensä Viron vapaussodassa oli Suomesta noin 3500 miestä. Ekströmin joukko oli iältään keskimäärin alle 20-vuotiaita, nuorin oli 12-vuotias ja 16-vuotiaita oli useita. Tallinnassa valkoinen väestö juhli tulijoita heidän saapuessaan, vaikkakin Viron omat joukot olivat jo saaneet pysäytetyksi punaisten etenemisen kohti Tallinnaa. Tilanne oli kuitenkin uhkaava ja Ekström joukkoineen lähti heti rintamaa kohti eikä kovin paljon seuraillut esimiestensä käskyjä. Tässä vaiheessa hänellä ei olisi ollut tällaista tehtävää.

Esimieheksi oli tullut kenraali Wetzer Suomen puolelta, mutta eivät Ekström eikä Kalmkaan juuri hänen käskyjään noudatelleet. Ekström valtasi Rakveren 12 päivänä tammikuuta punaisten paetessa kohti Itää. Tämän jälkeen Ekström päätti tehdä moottoriveneillä maihinnousun Itään Narvan pohjoispuolelle. 17 tammikuuta saatiin vallatuksi Narva, vaikka siellä oli parituhatta punaista. Ne joutuivat kuitenkin pakokauhuun muutaman sadan nuorukaisen hyökätessä ja pakenivat Itään menettäen kaatuneina useita satoja. Suomalaisia ei Narvan valtauksessa kaatunut yhtään – ulkopuolella kuitenkin kaatui 30 suomalaista. Trotski oli vähällä joutua vangiksi Narvassa samoin Viron kommunistipuolueen johtaja Anwelt ja pelastuivat vain täpärästi. Narvan valtaukseen loppui tämän joukon into kun ei saatu lupaa jatkaa kohti Pietaria. Jonkin ajan kuluttua joukko kotiutettiin Suomeen.  Kalmin Pohjan Pojat jatkoi Etelä-Virossa.

JVR 200 kotiutettiin elokuun puolessa välissä 1944 kun Suomi alkoi hakeutua pois sodasta. Täällä he joutuivat saksalaiseen univormuun ja jatkoivat sotaansa Saksan armeijassa tai myöhemmin Metsäveljinä kun maa oli jo miehitetty. Ei heille mitään hyvää kohtelua tullut. Leirille Siperiaan, jos venäläiset saivat kiinni tai pakolaisena länteen, jos onnistuivat pääsemään. Kenraali Valveen kunniaksi sanottakoon, että kun hän oli meripuolustuksen komentaja hän piti huolta, että laivastossa palvelleet virolaiset pääsivät Ruotsiin. Tästä hän joutui Valvontakomission silmätikuksi.

Erna-ryhmä, jolle myös oli muistomerkki,oli muodostettu talvisodan jälkeen Suomeen jääneistä virolaisista. Heistä koulutettiin Soukan edustalla olevassa saaressa tiedusteluun ja sissitoimintaan kykenevä joukko, joka joutui kyllä saksalaisten alaisuuteen. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon 22.6.1941 käytettiin tätä Erna-joukkoa täällä tiedustelu- ja sabotaasitehtäviin. Noin heinäkuun 10 päivänä heidät lähetettiin veneillä juuri tähän lahteen. Vähän myöhemmin pudotettiin muutamia kymmeniä vielä laskuvarjoilla. Tämä oli Suomen armeijan ensimmäinen iso laskuvarjopudotusoperaatio ja oikeastaan ainoa toisen maailmansodan aikana. Ernajoukko kävi vaihtelevia taisteluita punaisten kanssa.

Kansainvälinen ERNA - sotilaspartiokilpailu oli suunniteltu kulkemaan samalla alueella, jossa alkuperäinen ERNA-joukko toimi. Kilpailun järjestämisestä vastasi Viron sotilasurheiluliito ERNA ja sitä tukivat Viron puolustusvoimat, suojeluskuntajärjestö ja rajavartiolaitos sekä Suomen rauhanturvaajaliitto. Kilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1994 ja vuodesta 1995 lähtien siihen on osallistunut ulkomaisia joukkueita. Samanaikaisesti niiden kanssa tulivat rauhanturvaajaveteraanit hoitamaan kilpailun tuomaritoimintaa puolueettomina tuomareina "YK-lipun alla". Vuodesta 2015 alkaen sotilaspartiokilpailun nimi on ollut ”Admiral Pitka” ja järjestelyistä on vastannut Viron puolustusvoimat. Partiot kulkevat täyspakkauksen kanssa samoja reittejä, joita Erna-joukko aikanaan kulki. Jopa yli 30 maan joukkueita on ollut mukana. Tämä on hyvin arvostettu tapahtuma ja siten kuvastaa myös sitä arvostusta, joka Erna-joukolla edelleenkin on.

Baltian saksalaiset kartanot

Baltit eivät olleet virolaisia, latvialaisia tai liettualaisia vaan saksalaisia. Saksalaistuminen alkoi keskiajalla kun Saksalainen ritarikunta, joka oli paavin aseellinen käsi, sai hallintaansa koko Baltian alueen rakentaen useita linnoja valtansa tueksi. Ritareita ei lukumääräisesti ollut paljon, mutta koulutetut ja hyvin varustetut sotilaat kykenivät pitkään pitämään hallussaan koko aluetta. Uskonpuhdistuksen tultua ritarikunta menetti merkityksensä, mutta saksalaiset jäivät muodostaen sotilassäädyn, aateliston, papiston ja porvariston. Aateliston haltuun oli joutuneet suuret maaomaisuudet eli kaikki omistus oli keskittynyt saksalaisille ja virolaiset muodostivat maarahvaan, joka teki rahvaan töitä.

Venäjänvallan aikana voitiin puhua jopa maaorjuudesta kun 1721 Viro joutui Venäjän hallintaan. Saksalaistaustaiset yhteiskuntaluokat jatkoivat Venäjän alaisuudessa jopa entistä suuremmin oikeuksin.

Kolgan kartano, joka oli surkeassa kunnossa, oli mahdollisesti jopa suurin Viron kartanoista. Sillä oli maata 50.000 hehtaaria. Omistajasuku oli 1500luvun lopulta lähtien De La Gardie, joka on Suomessa tunnettu. Viimeinen De La Gardie-sukuinen omistaja oli nainen, joka meni naimisiin Stenbock-sukuisen kanssa ja tämän suvun omistuksessa kartano pysyi vuoteen 1939 saakka. Tosin Viron itsenäistymisen jälkeen pääosa kartanoitten maista takavarikoitiin ja luovutettiin viro­laisille talonpojille, jotka olivat olleet siihen asti korkeintaan torpparin asemassa. Maista ei maksettu korvauksia eikä kartanot olleet muutamine jäljelle jääneine hehtaareineen elinkelpoisia. 

Palmsen kartano sen sijaan on erinomaisessa kunnossa. Se on täysin kunnostettu ja ilmeisesti mahdollisimman hyvin entiselleen. Uudistaminen aloitettiin jo neuvostomiehityksen aikana mikä on aika erikoista. Kuvat puhuvat puolestaan.

Sinimäen taistelut

Vuoden 1944 alkupuolella saksalaiset piirittivät edelleen Leningradia. Piiritykseen oli tullut aukko Laatokan rannalla jo tammikuussa 1943, jolloin venäläiset onnistuivat saamaan käytävän idästä kaupungin alueelle. Saksalaisten karkottaminen ei kuitenkaan ollut onnistunut ja yrityksistä oli aiheutunut valtavia tappioita puna-armeijalle

Saksalaisten kannalta itärintama oli niin pitkä, että joukkoja ei ollut riittävästi kaikkiin paikkoihin, varsinkin kun ranskassa pidettiin maihinnousun varalta kuuttakymmentä divisioonaa. Niitä ei voitu vetää sieltä pois, vaikka siellä ei vielä taisteltu. Italiassa oli kovia taisteluita ja Balkanillakin oli yli 20 divisioonaa. Itärintamalla venäläiset olivat saaneet aloitteen käsiinsä kesästä 1943 lähtien ja saksalaisten oli ollut pakko vetäytyä kovan paineen alla. Stalingrad oli ollut jo katastrofi ja sen jälkeen vastaavilta oli vältytty, mutta voimat kuluivat koko ajan. Mitään strategisia reservejä ei ollut. Kun jossakin tarvittiin lisäjoukkoja, ne piti ottaa joltakin rauhallisemmalta rintaman osalta pois. Kaikilla rintamilla ylivoimaisella vastustajalla oli reservejäkin. Leningradin rintamalta oli tammikuuhun 1944 mennessä vedetty pois seitsemän divisioonaa. Se on paljon. Rintama oli ohut ja ilman reservejä. Meillä oli Kannaksella paljon tiheämpi ryhmitys.

Saksalaisilla oli hankaluutena Leningradista länteen Oranienbaumin motti. Ei se mikään motti ollut, mutta se oli noin 80 kilometriä leveä ja parikymmentä kilometriä syvä alue venäläisillä Suomenlahden etelärannalla. Siinä ympärillä oli saksalaisilla vain kaksi heikkoa ilmavoimien kenttädivisioonaa eli ei paljon mitään. Venäläiset kokosivat tähän ”mottiin” kokonaisen armeijan, joka oli nimeltään Toinen Iskuarmeija. Tukena oli vielä Kronstadtin vahvat linnoitustykit. Venäläisten suurhyökkäys alkoi tammikuun kahdestoista päivä 1944 ja siinä kävi juuri niin kuin tuollaisessa tapauksessa käy – ei saksalaisten ohuet linjat mitenkään voineet pitää. Asemat Leningradin länsipuolella murtuivat. Saksalaisilla oli rintamaa tukemassa uusia Panther- panssarivaunuja, jotka olivat vasta koe-erä eikä ne olleet liikuntakykyisiä. Paikallinen komentaja ei ollut halunnut niitä, mutta ne tuotiin tästä huolimatta ”tykistöksi”.

Saksalaisten oli pakko lähteä vetäytymään. Hitler vaihtoi komentajaakin. Hitlerin käskyn mukaan viholliselle piti panna vastaan ja kuluttaa sen voimia ja asettua puolustukseen Laukaanjoelle, joka on nykyisestä rajasta ehkä parikymmentä kilometriä itään. Siitä oli kuitenkin pakko vetäytyä. Joukkojen vahvuus oli heikentynyt niin, että armeijakunta vastasi ehkä divisioonaa ja divisioona pikemminkin rykmenttiä.

Nyt perustettiin Armeijaosasto Narva, jonka nimi jo paljasti, että se ei ollut mikään armeija vaan armeijan rippeet. Divisioonia oli kyllä seitsemän, mutta useimmat olivat jo hyvinkin heikkoja. Tämän Armeijaosaston tehtävänä oli pysäyttää vihollinen Narva-joella, jossa kulki ns. Panther asema. Se oli kuitenkin vain kartalla. Saksalaiset saivat pelastettua joukkonsa vetäytymisessä eikä motteihin jääty vakka läheltä piti. Myös kalusto saatiin pääosiltaan Viron puolelle. Tilanne oli vähän samanlainen kuin meillä vetäytyminen Karjalan kannaksella. Venäläisten tehtävänä molemmissa kohdissa oli nimenomaan elävän voiman tuhoaminen ja se epäonnistui. Saksalaiset pystyivät varsin hyvin pitämään joukkonsa hallinnassaan.

Tähän Narva-joelle muodostettiin aika merkillinen joukko ainakin nimeltään merkillinen. Se oli Kolmas Germaaninen SS- Panssariarmeijakunta. Sana Germaaninen osoitti, että siinä oli paljon muitakin joukkoja kuin saksalaisia. SS-armeijakuntia oli muitakin, esim. Normandiassa oli kaksikin SS-armeijakuntaa. Näitä Waffen-SS:n joukkoja ei pidä sekoittaa keskitysleirien vartijoihin, joskin Himmler, joka oli SS-valtakunnanjohtaja, yritti niveltää nämä toisiinsa. Vaihtoja saattoi tapahtua niin, että esim. haavoittuneita, jotka olivat huonosti kenttäkelpoisia saatettiin siirtää vartiointitehtäviin ja hyväkuntoisia vastaavasti rintamajoukkoihin.

Periaatteessa Waffen-SS erosi pahamaineisesta SS-porukasta. Toisaalta yksi parhaista SS-divisioonista, SS-Totenkopfdivision, oli näitä alun perin keskitysleirijoukkoja. Rintamalle jouduttuaan ne olivat sitä mitä muutkin rintamajoukot. Ne olivat Wehrmachtin alaisia vaikka huolto tuli SS-joukkojen puolelta samoin ylennykset tms. Himmler oli hyvä organisaattori ja piti miestensä puolta. Hän sai oman vaikutusvaltansa lisäämiseksi muodostettua tämän Waffen-SS:n sillä sodan alkaessa niitä oli vain yksi prikaati, Ranskaan hyökättäessä se oli laajentunut divisioonaksi. Tämän jälkeen alettiin värvätä vapaaehtoisia myös vallatuista maista SS-joukkoihin. Himmlerillä oli tavoitteena saada johtoonsa eurooppalainen armeija. Vapaaehtoisia tuli – olihan siellä suomalaisiakin.

Suomessa olisi haluttu joukon kuuluvan Wehrmachtiin, mutta Himmler sai aikaiseksi, että

ulkomaiset vapaaehtoisjoukot tulivat SS-joukkoihin. Miehitetyissä maissa aloitettiin kova propaganda esim. antikommunismilla vapaaehtoisten värväämiseksi ja tavoitettiinkin aika paljon miehiä. Loppukeväällä 1941 oli jo norjalaisia, tanskalaisia ja flaamilaisia SS-jouk­koja. Vuoden 1944 loppuun tultaessa tuosta yhdestä SS-prikaatista oli kasvanut yli 30 divisioonan Waffen-SS, jonka vahvuus oli yli 900.000 miestä. Näistä hiukan vajaa puolet oli ei-saksalaisia eli näitä ”germaanisia” vapaaehtoisia. Tämä Kolmas Germaaninen Panssariarmeijakunta oli juuri tällainen Germaaninen. Siinä oli kyllä saksalaisiakin, mutta siihen tuli muodostumaan yksi virolainen SS-divisioona, joka olikin oikein hyvä divisioona. Nämä olivat yleensä valiojoukkoja. Bolshevikkien pitäminen Viron ulkopuolella antoi tarpeeksi motivaatiota. Siinä oli myös hollantilainen divisioona, joka käsitti kaksi rykmenttiä, norjalainen rykmentti, tanskalainen rykmentti, tietyssä vaiheessa tuli myös valloonien rykmentti. Olipa sellaisetkin erikoisuudet kuin sveitsiläinen SS-komppania ja ruotsalainen SS-komppania.

Tämä osa suunnitelmasta jäi toteuttamatta kun eteneminen Tallinnan suuntaan ei onnistunut. Täällä käytiin kaksi äärimmäisen kovaa taistelua – aivan Tali-Ihantalaan verrattavaa tai kovempaakin. Venäläisten ilmoituksen mukaan Tali-Ihantalassa kaatuneina menetykset olivat noin 25.000 miestä. Täällä on laskettu, että venäläisten tappiot kaatuneina olisivat olleet noin 100.000 miestä ja sitäkin pidetään minimiarviona.

Jos Viro olisi tässä vaiheessa joutunut venäläisten haltuun, niin saksalaisten apukin, mitä pidetään hyvin ratkaisevana, olisi jäänyt tulematta ja tilanteemme olisi ollut paljon huonompi. Rauhanneuvotteluissa venäläiset olisivat olleet vielä paljon enemmän niskan päällä, jos Viro olisi ollut heidän hallussaan. HS:n kirjoitukseen olisi pitänyt lähettää kahden lauseen pituinen vastine, sillä jokainen sotahistoriasta jotakin tietävä on perillä tästä asiasta. Kirjoitus osoittaa, että tämä asia on aika tuntematon muille kuin sotahistorian harrastajille.

Sinimäkien taistelut

Sinimäet ovat kolmen kukkulan muodostama ketju, jonka läpi kulki tuolloin ainoa tie Tallinnasta Narvan suuntaan, joten hyökkäävin joukkojen oli saatava ne haltuunsa päästäkseen etenemään lännen suuntaan. Nimi johtuu siitä, että siellä aikoinaan kasvoi tiheä kuusikko, joka antoi kukkuloille sinisen värivivahteen kaukaa katsottuna. Metsä tuhoutui taisteluissa kokonaan. Sinimäen museoon ei päästy, sillä se oli maanantaipäivänä kiinni. Sillanmäen venäläiset rikkoivat Sinimäkien muistomerkit Tallinnan Pronssisoturipatsaan siirrosta nousseen kiistan aikana. Ne laitettiin uudestaan pystyyn, mutta kivissä näkyy korjauksista johtuvia saumoja.

Valloonien eli ranskaa puhuneiden belgialaisten muistomerkki ja flaamien muistomerkki.

Näitä oli jokseenkin saman verran kumpiakin. Valloonien komentaja oli lopulta SS-standartenführer eli eversti Léon Degrelle ja hän oli kyllä kunnon fasisti ja Belgian fasistipuolueen johtaja 1930-luvulla. Sodan alkaessa hänet vangittiin, mutta vapautui saksalaisten vallattua Belgian ja liittyi SS-ään aloittaen uransa alokkaana. Hän osoittautui kovaksi sotilaaksi.  Esim.1943/44 vaihteessa yli 100.000 saksalaista oli joutunut Tserkassin mottiin ja kenraalit olivat paniikissa. SS-kapteenina hän otti johdon ja hänen avullaan pääosa joukoista pääsi motista pois. Hitlerkin kiinnitti häneen huomiota ja hän yleni everstiksi ja sai Rautaristin ritariristin tammenlehvän kera, mikä harvoin annettiin ulkomaalaiselle.

Sodan loppuvaiheessa hän oli Norjassa ja siellä löytyi yksi lentokone, Ju88, jolla hän lähti kohti Espanjaa, sillä hän olisi Belgiassa saanut maanpetturuudesta kuolemantuomion. Polttoaine loppui vähän ennen Espanjan rajaa, mutta kykeni laskeutumaan hiekkarannalle. Loukkaantuneena Degrelle ryömi rajan yli ja näin pelastui. Hän eli espanjassa esiintyen juhlatilaisuuksissa Francon aikana SS-univormussa. Kova sotilas hän oli joka tapauksessa.

Hollantilaisia oli kaksi rykmenttiä ja toinen niistä tuhoutui täysin. Omasta mielestään kaikki nämä ei-saksalaiset sotilaat olivat hyvin isänmaallisia ihmisiä, ylinationalisteja, mutta sodan jälkeen eivät välttyneet maanpetossyyteiltä.

Muistomerkkien kohdalla on kivetty taisteluhaudan pätkä osoittamassa sen sijaintia taistelujen aikana ja se kuuluu osana muistomerkkiin. Se jatkui molempiin suuntiin. Taisteluhauta on katveessa vihollisen tulosuuntaan nähden. Siihen löytyy selitys. Jos taisteluhaudat olisivat eturinteessä vihollisen tulosuunnassa, ne näkyisivät ja vihollisen tykistö osuisi siihen tarkasti samoin suora-ammuntatuli. Täällä katveessa ne eivät näy viholliselle, ja sitten kun vihollinen tulee, se näkyy silhuettina taivasta vasten, mutta viholliset eivät näe missä taisteluhaudat ovat. Tämä oli todettu mm. Ukrainassa kumpareisessa maastossa. Olemalla takarinteessä saavutettiin usein merkittäviä voittoja.

Taistelu oli kaksivaiheinen. Narvan kaupunki on tuolla idässä ja tästä on sinne matkaa noin kymmenen kilometriä. Siellä kulki saksalaisten Panther-asema, missä saksalaisten miehitys oli helmikuussa 1944, kun Pietarin edustalta oli vetäydyttävä. Venäläiset ryhtyivät hyökkäämään Narva-joella missä saksalaisilla oli sillanpääasemakin joen itärannan puolella. Siinä käytiin hyvin ankaria taisteluita helmikuun loppupuolelta lähtien. Siellä hyökkäsi Toinen Iskuarmeija-niminen armeija. Venäläiset kärsivät aika suuria tappioita, mutta venäläiset heittivät etelämmäksi, lähemmäs Peipsi-järveä, kokonaisen armeijan, Kahdeksannen Armeijan, missä saksalaisten puolustus oli heikommin miehitetty.

Vaunut olivat Tiikereitä ja tästä johtui, että näin pieni joukko osoittautui niin tärkeäksi.  Tiikeri-panssarit olivat niin ylivoimaisia venäläisiin nähden kaksintaisteluissa. Venäläiset myös ajoivat luukut kiinni eivätkä nähneet mitään. Saksalaiset ajoivat luukut auki ja mies päällä katsomassa. Tiikerin 88-mm tykki RMP, oli erittäin tarkka ja tehokas. Venäläiset saivat muodostettua tänne kaksi pussia, itäisen ja läntisen. helmi/maaliskuun vaihteessa nämä tuhottiin ja Cariuksen kuvaus taisteluista on oikein hyvä. Maasto on hyvin suoperäistä ja Tiikerit olivat painavia,  oli se T34:llekin hankalaa. Carius aloitti aliupseerina, mutta nousi luutnantiksi ja sai ritariristin tammenlehvän kera. Saksan armeijasta löytyy vähän vaille 200 kenraalia, jotka aloittivat aliupseerina. Ei löydy muista armeijoista.

Suomen puolella Kannaksellakin savutettiin torjuntavoitto, Stalin keskeytti hyökkäyksen käskyllään 8 päivänä heinäkuuta. Hyökkäys keskeytyi 12 päivänä ja joukot siirrettiin tänne uuteen yritykseen. Ei ne Berliiniin menneet. Uusi hyökkäys alkoi 24 päivänä heinäkuuta.  Tulivalmistelu Narva-joella oli samantapainen kuin Valkeasaaressa tai Tali-Ihantalassa. Saksalaiset päättivät vetää kaikki joukot tälle tasalle. Hollantilaisen divisioonan toinen rykmentti joutui harhaan vetäytymisreitiltään mennen suoraan venäläisten syliin ja tuhoon. Se oli raskas tappio hollantilaisille ja kokonaisuudellekin.

Taistelut alkoivat tässä 26 päivänä heinäkuuta venäläisten hyökätessä kahdesta suunnasta. Ensin taisteltiin tuolla kauempana olevasta Lastenkodinmäestä ja sen venäläiset saivat vallattua. Siellä saksalaisjoukkona oli flaamit. Hyökkäys jatkui nyt Krenatöörimäkeen ja venäläiset pääsivät tästä tuon notkon kautta, mistä tiekin menee, ohitse ja myös tähän mäelle. Puolustus näytti olevan jo sortumaisillaan. SS-divisioona Nordlandin komentaja gruppenführer Scholz kaatui komentopaikallaan. Upseeritappioita oli erittäin paljon, sillä saksalaisen sotilasperinteen mukaan upseerit olivat edessä. Venäläisten ollessa jo ohi ja tässä mäellä alkoi virolaisten vastahyökkäys.

Aikanaan saksalaiset joutuivat tästä lähtemään kun koko Baltian tilanne muodostui heille vaaralliseksi. Kaukana etelässä yleistilanne oli sellainen, että venäläiset olivat kesäkuun 22 päivänä aloittamallaan hyökkäyksellä saaneet Keskustan Armeijaryhmän romahtamaan. Se oli vielä suurempi tappio kuin Stalingrad. Siinä menetettiin 28 divisioonaa. Tämä johtui vain siitä, että tätä kohtaa oli heikennetty siirtämällä joukkoja muualle ja niitä oli nyt tilanteeseen nähden liian vähän. Venäläiset olivat kohta Varsovan porteilla kaukana lännessä. Tällöin Baltian tilanne muodostui kestämättömäksi. Hitler käski pitää tämän edelleen Suomen takia, sillä hän oli sitä mieltä, että jos saksalaiset jättävät tämän alueen, niin Suomi eroaa sodasta ja mm nikkelin saanti vaikeutuu.

Sotilaallisesti täällä oleminen oli mieletöntä, mutta Hitlerin kannalta perusteltua. Kenraalieversti Friessner täällä mökötti vastaan, että täältä on lähdettävä. Tämä kantautui Hitlerin korviin ja Friessner sai kutsun Hitlerin päämajaan. Muistelmissaan Friessner kertoo, että hänen Hitler katsoi häntä hyvin synkästi ja sanoi, että Te olette se kenraali, joka aina vastustaa hänen määräyksiään. Friessner sai kuitenkin puhua jopa pari tuntia Hitlerin keskeyttämättä ja selostaa miksi Baltiasta pitää vetäytyä. Hitler sanoi lopulta: Kenraali Te olette aivan oikeassa, mutta ... ja sitten tuli se mutta – tänne pitää kuitenkin jäädä, sillä muuten Suomi eroaa sodasta, punalaivasto vapautuu koko Itämerelle ja siitä aiheutuu suuria hankaluuksia. Ja niin täällä piti edelleen olla.

Elo/syyskuun vaihteessa tapahtui kuitenkin vihollisen läpimurto Tarton alueella ja siitä kohti länttä. Silloin tämän alueen pitäminen tuli jo taktisestikin mahdottomaksi. Kun Suomi kuitenkin erosi sodasta syyskuun alussa ja Suursaaren valtauskin epäonnistui saksalaisten luullessa, että suomalaiset luovuttavat sen ilman mitään taistelua, niin täällä ololle ei ollut enää samaa tarvetta kuin siihen asti ja Hitler antoi käskyn vetäytyä. Pois pääseminen tapahtui aivan viime tipassa, sillä etelässä venäläiset lähestyivät jo Libauta ja Riian tuolla puolen venäläiset olivat jo Itämeren rannassa, joten yhteydet olivat jo poikki. Hyvin kapea käytävä niille parillesadalletuhannelle miehelle ja kaikelle kalustolle oli jäljellä ja saksalaiset onnistuivat vetämään ne pois eikä jääneet mottiin. Virolaiset olivat kauhuissaan jäädessään jälleen venäläisten käsiin ja Mehän tiedämme miten siinä kävi.

Matka jatkui Sinimäestä Narvaan ja hotelliin Narvajoen suuhuun. Toisena päivänä ajettiin kohti Tarttoa ja matkalla tutustuttiin Kuremäen luostariin ja Avinurmen Kirkkoon, jonka seurakunta osoittautui olevan Someron seurakunnan ystävyysseurakunta.

Matkan pääkohteen – Sinimäen – jäätyä taakse kiinnostuksen kohteiksi tulivat maisemat, Viron kyky jättää neuvostoaika taakseen ja Viron vanhempi historia. Kohteista saa parhaan käsityksen valokuvista, joista tehdään matkalla mukana olleille OneDrive-kuvasto

-Tekstin on laatinut Sampo Ahton selostuksen äänitallenteesta lyhentäen Jussi Pietilä, kuvat otti Matti Kataja -