Karjalan kannas on kautta vuosisatojen ollut vaarallinen paikka idästä tulevien rosvo- ja sotajoukkojen takia. Kannaksen väestö on joutunut usein pakenemaan piilopirtteihinsä odottamaan näiden joukkojen poistumista ja saanut palata koteihinsa vasta tilanteiden rauhoituttua. Silloinkin, kun raja siirtyi länteen päin, väestö jäi paikalleen ja jatkoi elämäänsä uusien isäntien alaisuudessa. Vasta ensimmäinen maailmansota osoitti, että siviiliväestöä ei voi jättää sotatoimialueelle, vaan se on sieltä siirrettävä pois eli evakuoitava.

Suomessa tähän kiinnitti ensimmäisenä huomiota kenraali Oskar Enckell, joka tuli 1919 yleisesikunnan päälliköksi. Hän katsoi, että evakuointi kuuluu siviiliviranomaisten tehtäviin ja kehotti sisäasiainministeriötä toimimaan niin, että saataisiin mahdollisimman pikaisesti Kannaksen evakuointisuunnitelma. Viipurin lääninhallitus yhdessä yleisesikunnan kanssa sai aikaan evakuointisuunnitelman, joka vahvistui vuoden 1922 lopussa. Kului pari vuotta, Oskar Enckell syrjäytettiin ja yleisesikunta tuli jääkärien johtoon. Jääkärit alkoivat välittömästi tehdä uutta puolustussuunnitelmaa Kannakselle ja koska evakuoinnin ja puolustuksen suunnitelmien täytyi saumattomasti liittyä toisiinsa, tehtiin nyt kokonaan uusi suunnitelma evakuoinnista.

Diplomi-insinööri Osmo Ahokas

Yleisesikunnassa katsottiin, että sodan syttyessä muodostuu kaksi suurta liikennevirtaa. Toinen lännestä itään eli joukkojen tulo rintamalle ja samanaikaisesti Kannaksen evakuointi. Näistä liikekannallepano on tärkeämpi ja se sitoo koko junakuljetuskapasiteetin. Evakuointi joudutaan tekemään maantiekuljetuksina ja maantiemarsseina. Suunnitelma oli kaksivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa Koiviston väestö siirretään Säkkijärvelle, Johanneksen väestö Vahvialaan, Viipurin väestö Nuijamaalle ja Jääskeen, Keski-Kannaksen väestö Antreaan ja Vuoksen varrella olevat pitäjät evakuoidaan Kirvuun. Laskettiin, että kokonaismäärä tulee olemaan noin 150.000 henkilöä ja tämä henkilömäärä tulee olemaan näissä pitäjissä –  joita nimitettiin keskitysalueiksi – muutaman viikon, ehkä kuukaudenkin. Vasta sitten, kun liikekannallepanosta vapautuu rautatiekalustoa, aletaan siirtää väestöä Sisä-Suomeen.

Suunnitelma oli tehty täysin armeijan tarkoitusperien mukaisesti. Näin ollen suunnitelma, joka vahvistettiin 1931, päättyi siihen, että kaikki äsken kerrottu, on tapahtunut.  Minkäänlaista suunnitelmaa ei ollut siitä, miten hoidetaan näiden 150.000 henkilön elintarvikkeet niinä viikkoina, joina he ovat näillä keskitysalueilla. Ei ollut mitään suunnitelmaa lääkintähuollosta eikä edes siitä, mikä elin suorittaa toisen vaiheen eli siirtää  nämä 150.000 henkilöä Sisä-Suomeen. Tämän maaliskuussa 1931 valmistuneen suunnitelman tiesi jokaisessa pitäjässä kolme henkilöä. Nimismies tiesi sen yksityiskohtaisesti, sillä hän oli ollut sitä laatimassa oman alueensa osalta. Osittain suunnitelman tiesi kaksi hänen avustajaansa. Nimismies sai valita kaksi ehdottomasti luotettavaa miestä, mutta hän sai kertoa ainoastaan sen, missä asioissa nämä henkilöt avustaisivat, jos evakuointia jouduttaisiin suorittamaan. Suunnitelman mukaan evakuoinnin tulisi suorittamaan Viipurin lääninhallitus poliisivoimien avulla.

Syksyyn 1939 asti Valtioneuvosto oli täysin ulkona evakuointiasioista. Sisäasiainministeriö oli ikään kuin postikonttori, joka hoiti viestiliikenteen eli kirjeet yleisesikunnalta Viipurin lääninhallitukselle. Tultaessa syksyyn 1939  – aivan syyskuun viimeisiin päiviin Valtioneuvosto heräsi. Se antoi määräyksen, että Kannaksen evakuointisuunnitelmat on tarkastettava ja pantava ajan tasalle. Talvisodan alkamiseen oli pari kuukautta. Nimismiehillä ei ollut enempää aikaa valmistella asioita, joten sodan mahdollisesti syttyessä evakuointi olisi suoritettava täysin vanhentuneilla suunnitelmilla.

Viipurin lääninhallitus totesi heti ensimmäisenä sotapäivänä, että se ei pysty evakuointia hoitamaan ja luovutti tehtävän puolustusvoimille. Viipurin suojeluskuntapiirin esikunta sai käskyn suorittaa Kannaksen evakuointi. Suojeluskuntapiirin päällikkönä oli silloinen everstiluutnantti Albert Puroma ja hän perusti nopeasti evakuointitoimiston ja sinne sai komennuksen mm. silloinen reservivänrikki Johannes Virolainen.  Muistelmissaan Virolainen kertoo, että ensimmäisinä päivinä ei ollut minkäänlaista suunnitelmaa siitäkään, miten karjan evakuointi pitäisi suorittaa. Ei ollut aikaa ryhtyä sitä suunnittelemaan vaan suoraan rajakuntien nimismiehille oli lähetettävä käsky, että karjaa oli ruvettava ajamaan maanteitä pitkin lähimmille asemille siltä varalta, että junakuljetus järjestyisi. Pääasia oli saada kaikkea siirtymään länttä kohti.

Jussi Pietilä luovuttaa viirin Olli Nepposelle Antti Kuparinen esittelee Osmo Ahokkaan

No miten väestö sitten lähti tulemaan?
Jotkut onnelliset ehtivät vielä juniin, koska silloin aikataulun mukaiset junat vielä kulkivat.   Junat täyttyivät pian ja sitten tultiin kävellen, polkupyörillä jopa potkukelkoilla. Sellaiset isännät, joilla vielä oli hevonen jota ei oltu otettu armeijan käyttöön, lastasivat kärryille tai rekeen perheensä ja tavaroita sen verran mitä mahtui  mukaan ja sitten matkalle  kohti länttä. Alue rajasta pääpuolustuslinjaan oli arvioitu menetettävän varsin pian ja itsenäisyyspäivänä joukot olivatkin jo vastakkain pääpuolustuslinjalla. Tähän vihollisen eteneminen saatiin pysäytetyksi aina helmikuun puoliväliin asti ja se auttoi erittäin paljon evakuoinnin suorittamista. Rintaman taustaa alettiin evakuoida oikein tosissaan. Esikunnasta Viipurista tuli käskyt suojeluskuntien paikallisesikunnille eri pitäjiin ja suojeluskuntajoukot, jotka muodostuivat sellaisista miehistä, jotka eivät ikänsä puolesta enää joutuneet armeijaan ja nuorista pojista, pyrkivät täyttämään mahdollisuuden mukaan kaikki annetut käskyt. Suojeluskuntaorganisaatiossa oli selvät käskyt miten evakuointi missäkin etenee. Ensin väestö sitten karja ja vilja, lannoitteet, traktorit jne. Ankara käsky oli siitä, että mihinkään yksityiseen kotiin ei saanut mennä ilman sotapoliisin mukanaoloa.

 Nyt kävi niin onnellisesti, että vaikka venäläiset pommittivat voimakkaasti esim. Viipuria ja sitten 14. päivä helmikuuta Summan – Lähteen kaistalta tapahtui murto, niin vielä 14. päivä Johanneksen asemalta lähti tavarajuna kohti Sisä-Suomea eli rautatietä pystyttiin käyttämään aika myöhäiseen vaiheeseen saakka. Kun sitten maaliskuun 13. päivä varhain yöllä kirjoitettiin rauhansopimus ja Suomi joutui luovuttamaan paljon enemmän alutta kuin Puna-armeija oli ehtinyt valloittaa. Rauhansopimus aiheutti sen, että evakkoja tuli olemaan kaikkiaan 425.000. Näistä oli karjalaisia 407.000 ja loppuosa oli Hangon alueelta ja pitkältä itärajalta.

Välirauhan tunnettu vaihe kesti vain runsaan vuoden ennen kuin jatkosota alkoi. Viipuri vallattiin 28. päivä elokuuta ja vanhalle rajalle joukot saapuivat Kannaksella syyskuun ensimmäisinä päivinä. Ylipäällikkö pysäytti hyökkäyksen tässä suunnassa kun joukot olivat 5 -10 kilometriä rajan itäpuolella. Pysähtymispaikka on kapein kohta Suomenlahden ja Laatokan välillä. Tästä linjasta tehtiin ns. pääpuolustusasema ja linjan Vammelsuu – Taipale ns. VT-asema oli tarkoitus linnoittaa erittäin hyvin. Kolmannen vaiheen puolustusasema oli VKT-asema eli Viipuri –  Kuparsaari – Taipale-asema, joka myös oli tarkoitus linnoittaa, mutta se jäi tarkoitukseksi. Sotatoimien tässä suunnassa hiljennyttyä alkoi karjalaisten iloinen kotiinpaluu.

Syksystä 1941 kesäkuuhun -44 palasi noin 280.000 henkeä Kannakselle niistä runsaasta 400.000:sta, jotka olivat lähteneet. Vuoksen ja Suomenlahden väliselle alueelle palasi vain 52 prosenttia entisistä asukkaista. Tämä johtui osittain siitä, että suojajoukkojen vetäytyessä Talvisodan alkuvaiheessa pääpuolustusasemaan, oli käskynä polttaa kaikki käyttökelpoiset rakennukset mitä ehdittiin. ja aika paljon ehdittiin. Tuhoa lisäsi vihollinen perääntyessään kesällä -41 tältä alueelta, joten vain n. 30 prosenttia rakennuksista oli jäljellä. Uutta rakennettiin kuitenkin paljon. Varsinkin -42 paluumuuttajia oli runsaasti. Tuolloin pääesikunta antoi käskyn Kannaksen evakuointisuunnitelman laatimisesta. Se tehtiin siltä pohjalta, että pääasema tulee pitämään vähintään viikon. Linnoittaminen keskitettiin suurelta osalta Itä-Karjalaan ja pääasema jäi vain heikosti linnoitetuksi. Vuonna -42 uskottiin yleisesti Saksan voittoon ja niinpä evakuointisuunnitelmakin tehtiin ilman perusteellista asiaan paneutumista ja se käsittää vain muutaman sivun sekä liitteitä.

Stalingradin jälkeen sodassa tapahtui käänne ja vuoden -43 aikana Puna-armeija valtasi takaisin 2/3 siitä alueesta, jonka Saksa oli ehtinyt valloittaa. Tällöin Suomessakin alettiin epäillä Saksan mahdollisuuksia sodan voittamiseen ja tehtiin johtopäätös, että Saksan hävitessä myös Suomi häviää ja jos näin käy, niin Kannas menetetään. Syyskuussa -43 päämaja antoi käskyn, että Kannaksen evakuointisuunnitelma on tarkistettava ja pantava ajan tasalle. Tällöin sen tekeminen aloitettiin tosimielessä ja sitä tehtiin aina kevääseen -44 saakka niin että mm. talvella tähän työhön osallistuneen henkilöstön lomia siirrettiin.

Se, mikä näissä suunnitelmissa säilyi koko ajan samana aina Enckellin ajoista saakka erittäin harmillisena ja haitallisena oli se, että evakuointisuunnitelma käsitettiin yhtä tärkeäksi ja salattavaksi kuin puolustussuunnitelmat. Suunnitelmia tehtäessä aina helmikuuhun -44 asti ei Viipurin suojeluskuntapiirissä tämän asian kanssa työskentelevät saaneet kertoa kenellekään näistä asioista. Kartat oli peitettävä huoneesta poistuttaessa ja huone lukittava. Tämä salassapito jatkui aina kevääseen -44 saakka. Suunnitelmaa laadittaessa oli todettu, että Talvisodan aikainen evakuointiorganisaatio oli huono tai sitä ei ollut lainkaan. Nyt sellainen oli muodostettu jo -42. Siinä oli sotilaslinja ja siviililinja. Sotilaslinjan ja koko evakuoinnin ylin johto oli päämajassa. Sieltä lähtvät käskyt Kaakkois-Suomen sotilasläänin esikuntaan, josta edelleen Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan suojeluskuntapiirien esikuntiin. Toisaalta päämajan peukalon alla oli erittäin tärkeä evakuoinnin suoritusporras Kotijoukkojen esikunta, joka toimi Hämeenlinnassa. Sen alaisena olivat koti-Suomen suojeluskuntapiirien esikunnat. Nyt oli tarkoituksena, että ilmasuojelujoukot ovat evakuoinnin suoritusjoukkoja. Siviilipuolella ylimpänä oli sisäasiainministeriö ja sinne perustettu siirtoväen huollon keskus. Seuraava porras oli lääninhallitukset ja poliisin paikallisorganisaatio. Nyt tehtiin selvä työnjako siitä, mikä hoitaa väestön ja mikä karjan ja muun omaisuuden evakuoinnin. Tehty jako oli mielestäni hyvä – väestön evakuoinnin aina Kannaksen kylästä ja talosta suojeluskunta hoitaa aina kotialueensa kylään ja taloon saakka. Kuten huomaatte, on suojeluskunnilla ollut erittäin tärkeä tehtävä koko evakuoinnin suorittamisessa. Karjan ja muun omaisuuden hoitaisi Viipurin suojeluskuntapiiri ns. huoltorajalle, joka oli noin Moskovan rauhan rajan tasalla. Siitä eteenpäin kaikki toimenpiteet ja vastuu luovutetaan siviiliviranomaisille.

PST:n komea rivistö vasemmalta: Teuvo Vähäkylä, Aimo Jokinen, Matti Lundberg, Juhani Mäkinen, Ilkka Virkkunen, Eino Honkavaara, Antti Alitalo, Matti Puurunen, Timo Koskela ja Pentti Hilke.

Vuoksen ja Suomenlahden välisen alueen evakuointisuunnitelman sai tehtäväkseen Viipurin suojeluskuntapiirin esikunta. Se jakoi alueen evakuointivyöhykkeisiin. Ykkösvyöhykkeeseen kuuluivat rajakunnat.  Seuraava porras oli mm. Koivisto, Muolaa, Valkjärvi, osa Kanneljärveä, Kuolemanjärvi ja tähän kuului myös Viipurinlahden saaret. Seuraava vyöhyke oli Viipuri lähikuntineen. Suunnitelma oli sinänsä selvä, niin että käskyn tullessa evakuointi etenisi vaiheittain hyvässä järjestyksessä.

Evakuoinnin suorittamisessa tarvitaan aika paljon henkilöitä. Esim. Johanneksen pitäjässä olisi suunnitelman mukaan runsaat 750 henkilöä tarvittu evakuoinnin toteuttamiseen. Kun kaikki suunnittelu oli tehty hyvin salaisena, niin tästä väestöstä vain korkeimmat johtohenkilöt olivat jollakin tavalla perillä tehtävistä. Muilla ei ollut mitään koulutusta tarvittaviin tehtäviin. Ainoastaan rajakunnissa oli toukokuun loppuun mennessä ehditty antaa hiukan koulutusta osalle henkilöstöä. Koko Vuoksen ja Suomenlahden välisen alueen evakuoinnissa olisi tarvittu suunnitelmien mukaan noin 14.000 henkilöä. Kun suunnitelmat olivat niinkin hyvässä vaiheessa kuin olivat, niin luotettiin, että pääpuolustusasema pitää viikon ja VT-linja ainakin viikon. VKT-asema oli lähinnä viiva kartalla, jolle ei voitu panna suurta painoarvoa, mutta kahteen edelliseen luotettiin.

Näin oletettiin, että aikaa olisi kaksi – kolme viikkoa evakuointikäskyn tulosta evakuoinnin suorittamiseen. Ohjeistuksessa todettiin, että samanlaista kiirettä kuin talvisodan alkaessa ei ole, vaan aikaa on kolme päivää lähdön valmisteluun kuten tavaroiden valintaan, pakkaamiseen, viljan säkittämiseen, karjan merkitsemiseen ja muihin valmisteluihin. Vasta neljäntenä päivänä lähdetään kuljetuksiin. Suunnitelma oli hyvin tehty kokonaisuus, mutta siinä edellytettiin muutamia asioita. Edellytyksiin kuului, että junakalustoa on käytettävissä, autoja ja hevosia on käytössä riittävästi, suoritushenkilöstö on ehditty kouluttaa ja jopa niin, että vihollinen ei kovin paljon häiritse. Arvioitaessa paljonko aikaa tarvitaan suunnitelman mukaan ykkös- ja kakkosvyöhykkeiden evakuoimiseen todetaan että 27 vuorokautta tarvitaan, jotta väestö, karja ja tärkein materiaali tulee siirretyksi.

Suurhyökkäys alkoi niin rajuilla pommituksilla ja tykistötulella, että taistelun kumun sanotaan kuuluneen Mikkelissä asti. Päämaja sanoi kuitenkin, että se on vain tavanomainen hyökkäys eikä antanut edes rajakuntien vyöhykkeelle evakuointikäskyä. Seuraavan aamuna sama toistui. Pommituksia oli entistäkin enemmän ja sen jälkeen ankara tykistötulitus. Nyt päämaja heräsi ja antoi ensimmäiselle vyöhykkeelle evakuointikäskyn. Kun 10. päivän hyökkäys alkoi, se sai aikaan murtuman jo parissa tunnissa yhdellä rintamanosalla. Jo iltapäivällä kenraali Laatikainen teki ehdotuksen päämajalle joukkojen vetämisestä VT-asemaan ja Mannerheim antoi tähän luvan. 

Evakuointisuunnitelmat eivät näissä olosuhteissa toimineet. Asiapaperit olivat lukkojen takan Viipurin suojeluskuntapiirin esikunnassa. Jokaista pitäjää varten oli tietty paketti, jossa oli kaikki evakuointikuulutuksista alkaen eli kaikki  toimintaohjeet olivat Viipurissa. Tarkoituksena oli ollut, että käskyn tullessa päämajasta suojeluskuntapiirin esikunnasta otetaan puhelimitse yhteys kuntiin ja samanaikaisesti upseerilähetti lähtee viemään kaiken asiakirjamateriaalin kuntiin. Suunnitelma oli hyvä, mutta todellisuudessa ei näin voitu toimia. Ei ykkösalueella voitu jäädä odottelemaan käskyjä ja ohjeita vaan liikkeelle oli lähdettävä vapaaehtoisesti ja nopeasti aivan samoin kuin Talvisodassakin. Juniakin vielä kulki, joten pyrittiin juniin ja niillä vielä päästiinkin, mutta suuri osa lähti kulkemaan Viipuriin suuntautuvia teitä. Kun vihollinen törmäsi VT-asemaan, saatiin muutama päivä aikaa. Hevoskuormastoja oli saatu muodostetuksi ja kaikki saatavilla olevat kuorma-autot oli komennettu apuun ja neljä päivää oli kullan arvoisia kun evakuointia saatiin suorittaa VT-aseman pysäytettyä vihollisen etenemisen. Silloin kuljetettiin mm. tavaraa aika paljon rautatieasemille koska luultiin, että rautateitä voidaan käyttää ja käytettiinkin.

Viidennentoista päivän vastaisena yönä Viipuria pommitettiin kuitenkin erittäin raskaasti ja pommituksen kohteena oli erityisesti rautatieasema. Tällöin Maaskolan ratapihalla ollut ammusjuna räjähti ja ratapiha tuhoutui kokonaan. Tällöin junakuljetusmahdollisuus Viipurin kautta loppui ja jo lastattuja junia jouduttiin purkamaan ja siirtämään kuljetuksia maanteille. Viipuriin ei kuljetuksia saanut ohjata vaan piti hakea muita reittejä. Määränpäinä olivat Lappeenranta, Lauritsala ja Joutseno. Useille Kannaksen rautatieasemille jäi jopa 200-300 m pituisia tavararöykkiöitä.

Kahdeskymmenes päivä menetettiin Viipuri, mutta onneksi vihollinen saatiin pysäytettyä Tali – Ihantalan taisteluissa. Aselepo tuli voimaan 4.9. kello 11. Vihollinen jatkoi tulitusta kuitenkin vielä vuorokauden. Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. päivä syyskuuta. Tämän jälkeen alkoi asutusviranomaisilla suuri ja kiireellinen työ. Täytyi saada suunnitelma väestön sijoittumisesta, joka valmistuikin kesällä -45. Siitä alkoi evakoiden siirtyminen uusiin kotipitäjiin ja valtava uudisrakentaminen ja samalla sopeutuminen uusiin oloihin pienentyneessä mutta sittenkin itsenäisessä Suomessa.  

-Äänitteestä jonkin verran lyhentäen kirjoittanut Jussi Pietilä-

Takaisin tiedotuksia sivulle